Kohtuus

Ahmimatta tällä viikolla 2/3 päivää. 82,6 kg, 0 kcal.

Mua ahdistaa edelleen.

Poikaystävä osti tänään itselleen jonkin verran epäterveellistä ruokaa. Kysyin miksi, koska tiedän että silläkin on mättötaipumuksia. Se sanoi että se oli vähän down ja väsy ja sanoi ettei tämä tosiaankaan ole tervettä. Ei niin. Meidän täytyy opetella syömään. Ja tekemään muita juttuja joista tullaan paremmalle mielelle. Mä en haluu et poikaystäväkin jää kiinni tähän samaan helvettiin kuin minä, kun mä tiedän ettei se ole vielä yhtä pitkällä kuilussa. Toisaalta se kai varmaan ymmärtää mua ja miks mun on vaikea lopettaa, sen kyl huomaa siitä miten se on tukenu mua. Ja mä yritän parhaani auttaa sitä vaikken oikein aina tiedäkään miten. Tiedän vaan sen etten missään nimes haluu sillekin tätä sairautta, tämä on niin täyttä paskaa.

Tämä ei kuitenkaan ole syy miks mua ahdistaa, mua vaan ahdistaa jokin ja kaikki ja ei mikään, kaikki samalla kertaa. Onkohan mulla GAD? En oikein tiedä mikä yleinen ahdistuneisuushäiriö on suomeks mut kuitenkin. Mun äidil on se, ja sil on kans vakava masennus. Mä luulen et osa mun ongelmista on opittuja ja osa geneettisiä. Jos mul ois kersoja, mä tekisin kaikkeni ettei nekin jää tähän koukkuun. Mut kaikkeen ei aina voi vaikuttaa. Enkä mä onneks haluu lapsia.

Kohtuuden opettelu ois kova sana. En tiedä miten lähestyä kohtuutta. Mikä on kohtuus? Mun pitää aina nykyään kysyä kavereilta ja poikaystävältä ja ties keneltä et onko joku ruoka mättöä. Onko ruoka mättö vain koska se on hyvää? Tai koska siinä on paljon kaloreita määräänsä nähden? Onko mikä vain ruoka mättöä jos sen vetää ahmintaekstaasissa? Voinko mä antaa itselleni luvan ahmia puoli kiloa porkkanoita ja kieltää sitten 35g, alle 200 kcal sipsipussin? Tai ravintolaillallisen?

Juomisen kanssa kohtuus on mulla nykyään selkeä. En juo paljon ollenkaan, ja kun juon, lasken kalorit. Pitäydyn viinassa ja kalorittomissa blendeissä, kuivassa valkkarissa. Laihduttajan juomia. Ja oon kans päättänyt että saan kitata limsaa ja energiajuomaa niin paljon kuin kehtaan, kunhan niissä ei ole kaloreita. Ei nekään terveellisiä ole. Onneksi en tykkää juoda niitä kovin paljoa muutenkaan.

 Mä oon ollut nyt syömättä yli 24 tuntia. Silloin kun nukuin ja ahdistelin ja masentelin eikä ollut mitään vuorokausirytmiä, saati sitten velvollisuuksia, saatoin unohtaa syömisen ja hoksata etten ole syönyt yli vuorokauteen. Se oli normaalia ja korkeintaan hajamielisyyttä. Nykyään 24 h syömättä on taas paasto. Se on hyväksytty juttu, ja sen rikkomisesta tulee aina vähän paha mieli. Viimeinen paastoni kesti 48 tuntia ja päättyi ahmimiseen. Tällä kertaa en aio ahmia, ja varmaan päätänkin paastoni aikaisemmin. Joskus aion kuitenkin vielä päästä siihen pisteeseen, että voin paastota ahmimatta. Toisaalta tarvitseeko minun paastota jos en ahmikaan? Paastothan on olleet mulle mättökausien jälkeinen oksentamisen korvike. Paasto ei tuhoa hampaita eikä juuri satu (vaikkei sekään terveellistä ole, sehän tuhoaa kehoa ja mieltä vaan eri tavoin).

Mutta joskus ahmintojen jälkeen mulla on niin huono olo että melkein oksennan. Eilenkin olisin halunnut oksentaa mutta olin liian väsynyt lähteäkseni sängystä. Ja pidän vielä kiinni periaatepäätöksestäni etten ala siihen. Koska jos alan, kierre on valmis. Pääsen ahmimisen jälkeisestä täysi vatsa -pahasta olosta erilaiseen pahaan oloon, joista toinen on valinta ja toinen seuraamus. Totta kai ottaisin niistä sen valinnan.

Kirjoitan taas hirveän pitkästi. En tiedä mitä tekisin jos en kirjoittaisi. Jätin hetki sitten treeniin kesken kun vartin jälkeen tuli niin huono olo, etten oikein pystynyt jatkamaan. Tätä kirjoittaessani se tuntuu tekosyyltä. Minun olisi pitänyt tehdä se loppuun, enhän minä edes oksentanut tai pyörtynyt. Mutta yritän ajatella toisin. Yritän ajatella että se vartin treeni oli parempi kuin jättää kokonaan treenaamatta. Kokonaan yrittämättä. Ainakin nostin perseeni penkistä ja olin aktiivinen sen viisitoista minuuttia.

Yritän opetella ajattelemaan pienetkin positiiviset jutut positiivisena, sen sijaan että ajattelisin kaiken epäonnistumisena. On voitto, että olen saanut joitakin kouluasioita tehtyä. On voitto, että laitoin vaatteet päälle, vaikken aamulla, niin edes joskus. On voitto, että olen ruokkinut kissan ja putsannut sen hiekkalaatikon. Ja että finanssini ovat sen verran järjestyksessä että sain tilattua ruokatarvikkeita ja kissanruokaa tälle päivälle. Olen tänään myös vienyt roskat, käynyt suihkussa ja juonut yli kaksi litraa vettä. Siivosin lattioilta mättöjen jämät ja vein ne kokonaan pois.

En uskalla tehdä loppupäivälle tehtävälistaa, enkä oikein huomisellekaan. Pelottaa, että jotain jää tekemättä, ja pelko lamauttaa. Olen ikihuolija, eikä kemikaalit tai elämänmuutokset sitä noin vain tasoita. Mutta kai tärkeintä on että yrittää.