 |
| Ahmimatta tällä viikolla 2/3 päivää. ? kg, 0 kcal. |
Sorruin eilen ahmimaan. Halusin ahmia hirveästi jo edellisenä päivänä, joten aivan puun takaa ahmimiskohtaus ei tullut. En ole oikein varma miksi ahmin. Olin väsynyt koko päivän ja edeltävän päivän, mikä aina vaikuttaa ahmimisiini. En lisäksi käynyt aamulenkillä enkä treenannut. Sillä joko oli vaikutusta tai sitten ei. Pahin ahmimisen laukaisija oli kuitenkin ehkä se, kun sain ahdistuskohtauksen kirjastossa opiskellessani.
Sain siis facebookin kautta tietää että kolmen kreikkalaisen tragedian liput oli tulleet myyntiin ja yksi kaverini, joka on aina ennen tavannut kysyä minut mukaan näytelmiin (varsinkin tämän tietyn, minunkin mielinäyttelijäni näytelmiin) hankki liput jonkun toisen kanssa eikä kysynyt minua ollenkaan. Se tiesi että olin menossa katsomaan näytelmän joka tapauksessa. Olin myös ajatellut että menen katsomaan sen syntymäpäivänäni tai ainakin silloin lähellä, itselleni lahjaksi. En pysty itse tilaamaan lippuja mihinkään noista koska minulla ei ole tarpeeksi rahaa ennen kuin opintotuki tulee, ja pelkään että liput myydään loppuun. Itkin sitä sitten siinä ja lähdin kirjastosta pois ahdistuksen vallassa, ostin mätöt ja menin junalle.
Kerroin poikaystävällekin ja se sit sanoi et se voi ostaa meille ne liput ja se olis halunnu ostaa ne mulle yllätysenä muttei tienny millon oon vapaa. Se lievensi mun pahaa oloa vähän mutta olin jo siinä pisteessä että mätin kuitenkin. Meni melkein kaksi pussia sipsejä, dippiä, suklaata, karkkia, tuulihattu, joku muu leivos, pieni pala brownieta. En muista söinkö muuta.
Nyt olen sitten paastolla taas ja sekin ahdistaa, lähinnä koska pelottaa että kusen sen ja tulee taas vain epäonnistumisen kokemuksia. Tuntuu muutenkin pahalta kun en nykyään enää ikinä soita viulua, olen koko ajan kiireinen ja väsynyt ja nekin on kuitenkin vain tekosyitä... Ahdistaa. Olen pelkkä epäonnistuja eikä minusta tule koskaan mitään, kaikki menee aina pilalle eikä mikään onnistu. En ole edes oikeasti hyvä missään. Minua pelottaa että kaikki kaverini, opettajat ja poikaystävä, viuluopettaja, kämppikset ym. saa tietää miten paska oikeasti olen ja sitten nekin vaan jättää mut oman onneni nojaan selviytymään kaikesta yksin, minkä olen ansainnutkin.
Jos en onnistu edes syömisissä niin missä sitten? Olen KORKEINTAAN keskinkertainen kirjoittaja, keskinkertainen valokuvaaja, huono piirtämään, huono soittamaan, huono musiikin teoriassa, huono sosiaalisissa tilanteissa, huono puhuja, mulla on huono aksentti englanniksi ja suomeksi ymmärrän sanat eri lailla kuin valtaosa, täällä kaikki aattelee et oon ulkomaalainen ja Suomes en äkyä mistään mitään ja oon ihan vitun pihalla kaikesta.
En jaksa treenata. En jaksa soittaa. En jaksa mitään, haluaisin toivoa että voisin vaan kuolla pois mutta pelottaa että menen johonkin sairauteen enkä jaksa lisää mitään kärsimystä. Enkä halua tappaa itseäni. Oon vaan niin väsynyt ja loppu ja vittuuntunut kaikkeen. Haluun huutaa ja riehua mut en jaksa sitäkään. Ja kun voisinkin purkaa nää olot johonkin esim liikuntaan, mutta mä en tiedä miten mä jaksan. Pakotanko itseni vaan? Makaan lattial ja märisen ja teen vatsoi? Mä en voi ees mennä lenkille kun en jaksa pukeutuu.
Mä yritän miettii mun ystävii ja mä mietin onko mulla niitä. On kai. Mut mä en tiedä välittääkö ne oikeesti musta. Musta tuntuu et mun sh-kaverit joihin oon tutustunut vasta vähän aikaa sitten välittää enemmän kuin jotku sellaset jotka on olleet mun parhaita kavereita vuosia. Mut toisaalt mun parhaat kaverit ei tiedä ollenkaan miten paha mul on olla. Eikä ne oo sellasii joille voisin puhuu jostain syömishäiriöst tai väsymyksest koska ei niiden tarvi omien asioidensa lisäksi mun taakkaa kantaa.
Mä tiedän et mun poikaystävä välittää musta mut en melkein uskalla puhua näistä asioista sillekään. Mua pelottaa et se jättää mut jos saa tietää miten pohjalla mä välil oon, ja miten pitkään tätä on jatkunu ja miten vaikka yritän saada apuu siinä kestää hirveen kauan. Kaikki on pelkkää odotusta odotuksen perään, ja mä kerään aina voimia seuraavaan koitokseen ja seuraavan tahon tökkimiseen mun hoidosta ja avuntarpeesta. Ja kun sekin on tavallaan yhtä tyhjän kanssa. Kun jos mä oisin oikeesti sen arvonen ja vahva ja hyvä niin mähän pääsisin ite tästä suosta enkä tarvis vitunmoista virallisten tahojen tukiverkkoa. Mä en tarvis mitään mukautettuja olosuhteita. Mä saisin tehtyä asioita ja mä saisin oltua luova. Ja mä voisin elättää itteni niinku normaalit ihmiset.
Ja mua sattuu ihan helvetisti kun musta ei oo enää ees tekemään asioita joita mä oikeesti rakastan. Mä oon viimeks käyny teatteris tammikuus. Mul ei oo nyt varaa mennä kun rahat menee mättöihin eikä opintolainaa oo enää jäljellä taaskaan. Mä en koskaan käy kävelyillä kivoissa paikoissa, en kiertele kivoja kauppoja tai toreja eikä mun kodis oo mitään kivaa kun mul ei jää voimavaroja sisustukseen. Mä en jaksa tehdä teetä pannuun tai istua alas rullaamaan sätkiä ja polttamaan suitsukkeita. Enkä mä jaksa lukea kirjoja. Mä vaan hukkaan voimavaroja ja tätä planeettaa, kaikil ois asiat ees vähän paremmin jos mua ei ois ollenkaan. Paitsi mun äidil. Mä toivon et se ois saanut jonkun muun lapsen.
